tuntisimme tulevamme rakastetuksi, tai meidät huomattaisiin. Hyväksyttäisiin. Voi meitä poloisia, pienen pieniä maailman kulkijoita, jotka emme ole saaneet riittävästi hyväksyntää, rohkaisuja tai olemme tunteneet itsemme arvottomiksi.

Tiedettäköön, että meillä on jokaisella myös erilainen tarve ja määrä saada ja antaa “asioita”, tämä ei ole yksiselitteistä, niinkuin ei elämä itsekään.

Arvottomuus syntyy useimmiten toisen/toisten ihmisten käytöksestä meitä kohtaan, ja tuosta usein seuraa elämän eri vaiheissa, valitettavaa itsetunnon heilahtelua puoleen ja toiseen.

Se notkahdus sinne voi tapahtua joko yksittäisen tapahtuman tai jopa monen tapahtuman avulla, joko kommentista, arvostelusta tai vähättelystä.

Tämä murentaa itsen rakkautta ja jättää meille huonommuuden tunteen.

Vaikka olisimme kuinka välkkyjä arkisissa toimissamme, emme voi nähdä toisen sisään ja tuntea hänen tunteitaan.

Mutta onneksi mieli muuttuu tällä elämän matkalla, monestikin, sillä elämän tarkoituksena on kasvattaa/vahvistaa meitä kaiken aikaa. Meidän tulee luopua tai työstää kiristävät ajatukset tai epäsovinnaiset tavat jotka eivät enää resonoi.

On ihan oikein AINA olla oma itsensä, ja irrottaa/heivata ne resonoimattomat, aikaisemmat “ajatukset ja uskomukset”.

Kasvua tapahtuu siis paitsi iällisesti, myös mielen ja kehon osalta.

Näin on tarkoitus.

Ainoa asia missä mielen ei koskaan pitäisi muuttua kenenkään toimesta, on rakkaus itseäsi kohtaan.

Siinä voit olla armottomasti aina samaa mieltä ja rakastaa itseäsi niin paljon kuin kykenet. Tämä on ainoa tie myös toisten rakastamiseen.

Rakkaus on elämän lahja, jonka toivoisin jokaisen saavan pitää itsellään…kenenkään sitä rypistämättä tai rikkomatta.

RAKASTA siis itseäsi…

Tällä säännöllä etenet elämässäsi kohti sisäsyntyistä, aitoa sinua.

Rakkaudesta ei koskaan tule liian kylläiseksi, eihän?